1.2.2010

Herään jännitykseen. Onko kaikki pakattu? Mitä? Tippuuko lentokone?

Saana saattaa minut lentokentälle ja avaa takakontin. Hieromme viimeiset jäähyväiskyyneleet toisiemme lämpimiä poskia vasten. On alkamassa pisin kevät koskaan.

Hyvästelyjen jälkeen heitän reput selkään ja raahaudun check-in tiskille. Rinkka siirretään erikoistavarahihnalle ja ”elektroniikkareppu” tulee käsimatkatavaraksi. Repussa on omppukone, ulkoinen kovalevy, kamera, salama, piirtopöytä, iPod, kahdet kuulokkeet, hiiri, muovipussillinen piuhoja ja latureita sekä kirja.

Erittelen turvatarkastushihnalle laitteet ja otan pois päällysvaatteet sekä vyön. Metallinpaljastimen toisella puolella naispuoleinen tarkastaja hymyilee, hymyilen takaisin. Hän ei kuitenkaan hymyillyt minulle vaan avoimelle sepalukselleni. Vedän tallin oven kiinni ja alan survomaan läpivalaisusta tulleita laitteitani hirveällä raivolla reppuun. Lopulta puskee hiki päälle ja on parasta jatkaa matkaa.

Lentokone on yllättävän pieni, mutta ei ihme sillä onhan Prahaan vain vähän reilu kaksi tuntia matkaa. Siellä aion vaihtaa Czech Airlinesiin, jolla suhahdan Larnacan kentälle. Syön ”lentokonesämpylän”, joka maistuu aina samalta – olipa sisällä sitten ihan mitä tahansa. Jostain syystä lentokoneruoat alkavat aina pierettämään, mutta onneksi kone on aika tyhjä ja satun olemaan taimmainen, joten ilmatila on hallussani.

Lentomme on myöhässä ja kapteeni välittää pahoittelunsa. Minulle saattaa tulla hieman kiire, koska jatkolentoni lähtee 11.30 ja laskeudumme noin 11.05. Koneesta päästyäni ryntään eteenpäin kohti toista terminaalia, josta jatkolentoni lähtee. En kyllä tiedä missä se toinen terminaali on, joten kysyn virkailijalta. Sössötän jotain suu vaahdossa ja toivon parasta. Toivoin turhaan, koska nyt olen vastaanottamassa matkatavaroita Nairobista. Juoksen viereisen kioskin myyjän luokse, joka piirtää hirsipuuta muistioonsa. Hän neuvoo minulle oikean reitin ja otan pitkiä askeleita kohti Terminaali 1:stä.

Hikisen hiihtämisen jälkeen joudun turvatarkastusjonossa taas purkamaan reppuni ja riisuutumaan puolalasti. Kun tarkastajat ovat hipelöineet tavaroitani tarpeeksi, he päästävät minut taas ahtaamaan reppuani ja istumaan odotustilaan. Se on täynnä yllättävän isoja ihmisiä. Tunnen itseni kääpiöksi Kyproksella ennen kuin edes olen siellä. Samassa pitkä musta mies kääntyy ympäri ja selässä vilahtaa teksti ”Eiffeltowers”. Pohdin mielessäni harrastaako joukkue koripalloa vai kuviokelluntaa, ja kuka voi tosissaan harrastaa kuviokelluntaa?

Lentokoneessa isot miehet pistetään ahtaalle, ja koko matka onkin heidän osaltaan pelkkää pyörimistä. Itse istun siiven kohdalla ja tutkin kuinka yksi peltipala ehkä hieman lepattaa lähellä moottoria. Alan miettimään mitä pitäisi tehdä jos se irtoaa, mutta päädyn lopulta uskomaan siihen, että se pysyy kiinni ja koitan keksiä muuta ajateltavaa. Syön kana-riisi aterian ja nukahdan.

Herään ihmeelliseen mölinään ja maiskutteluun. Kaksi luultavasti kreikkalaista vanhempaa herraa seisoskelee koneen käytävällä maistelemassa eri viinejä ja viskejä ystäviensä kanssa. Porukka pitää hirveätä älämölöä ja eräs koripalloilija näyttää hieman hermostuneelta. Hän kuitenkin kaivaa laukustaan läppärin ja alkaa katsoa koripallopeliä DVD:ltä. En ole koskaan katsonut urheilua tietokoneelta enkä oikeastaan seuraa muutenkaan sitä kuin satunnaisesti.

Laskeuduttuamme laitan takin päälle, kaulahuivin kaulaan ja pipon päähän. Kukaan muu ei laita takkia päälle eikä pipoa päähän ja vain yhdellä on kaulahuivi. Astun ulos koneesta ja nenääni kantautuu suolaisen meren sekä vastaleikatun nurmikon tuoksu. On aika ottaa pipo pois päästä.

Otan rinkan laukkuhihnalta ja suuntaan kohti Airport Shuttle –myyntipistettä. Viisissäkymmenissä oleva mies kysyy mistä päin olen. ”Heiheimitakulu” . Ei helvetti, tästäkö se alkaa. Tyydyn vain pikaisesti ostamaan bussilipun siinä toivossa ettei minulle tyrkytetä puisia vasikan kiveksiä tai muuta rihkamaa.

Kyytini Nicosiaan lähtee puolen tunnin päästä, joten istun penkille odottamaan. Lipunmyyjä tulee viereeni ja alkaa jutella kanssani maailman menosta ja Kyproksesta ja siitä että minun kannattaa mennä taksilla päätepysäkiltä asunnolleni. Olen valppaana, sillä tiedän että keskustelu saattaa olla pelkkää hämäystä ja pian kulman takaa voi juosta joku pieni musta mies pesäpallomailan kanssa ja pölliä kaikki kamani.

Pientä mustaa miestä ei näkynyt ja bussimatkakin on jo lopuillaan. Pääteasema näyttää auringon laskettua lähinnä autoromuttamolta ja sykkeeni alkaa nousta. Astun ulos bussista ja edessäni on pressukankaasta kyhätty maja, jossa istuu eläkeikäinen pappa ja muslimi. Pappa huutaa jotain ja moottorit käynnistyvät. Pressumajan oikealla puolella hyrrää rykelmä mustia takseja. Kanssamatkustajat hyppäävät kiiltävien mersujen kyytiin, joten päätän tehdä samoin. Valitsen taksikseni auton, joka on pysäköity hylätyn kenkäparin ja roskapussiläjän väliin.

”Kaimakli” rääkäisen kuskille. ” ∑Œ∏∆?” kysyy kuljettaja hämmentyneenä. Vedän hieman happea ja selvitämme kuskin kanssa osoitteeeni navigaattorista. Juttelemme matkalla Nicosiasta ja hän vakuuttaa, että kaupunki on turvallinen, vaikka ei siltä ehkä heti näytäkään. Sitten hän imoittaa, että perii minulta kaksinkertaisen hinnan, koska olen Suomesta. Seuraa ikävä hiljaisuus. Lopulta hän virnistää ja yritän näyttää helpottuneelta ja ymmärtäväni vitsin. Olipa hauskaa.

Saavumme tielle, jossa asuntoni pitäisi olla. Olen saanut aikaisemmin tiedon, että talon numero on 14 ja siellä on joku odottamassa minua, jotta saan avaimeni. Olemme talojen 11 ja 8 välissä, koska muissa taloissa ei ole numeroita. Taksikuski yrittää etsiä taloa tuloksetta. Hän ajaa minut kohdalle, josta on juuri purettu talo ja ilmoittaa, että tuossa sen pitäisi olla. Katson häntä ehkä hieman kummallisesti, koska hän ilmoittaa saman tien, että vie minut koululleni ja joku saa sieltä järjestää minut asunnolleni, jos sitä enää on.

Ajamme hetken aikaa ja saavumme koulun eteen. Koulun portaat ovat täynnä porukkaa ja tunnen katseet selässäni. Nostan rinkan autosta. RÄTS! Olkahihna hajosi. Lasken reput maahan ja kuski tulee hakemaan rahojaan. ”Ten jurous please.” Sain kuulemma opiskelija-alennusta, koska mittarin mukaan hinta olisi ollut 12 euroa. Ojennan miehelle kympin ja heitän rinkan selkään. RÄTS! Siinä meni toinenkin olkahihna. McKinley on näköjään laatumerkki. Sen pidempään ihmettelemättä heitän epämääräisen hihnapesäkkeen selkääni, toisen repun olalleni ja kiipeän portaat ylös muiden oppilaiden kummastellessa toimintaani.

Etsin ensimmäisen koulun työntekijän, joka sattuu olemaan koulun rehtori, ja ilmoitan etsiväni Erasmus-koordinaattoria Maria Anastasiouta. Minut ohjataan huoneeseen, jossa kaksi tyttöä väkertää vektorigrafiikkaa. Rehtori puhuu hetken aikaa salakieltä tyttöjen kanssa ja sitten toinen heistä soittaa Marialle. Toinen tyttö pyytää minua istumaan alas ja syömään keksin. Keksi alkaa heti pierettämään, mutta en ehdi keskittyä siihen, sillä toinen tyttö ojentaa puhelimen minulle. Puhun hetken aikaa Marian kanssa, joka ilmoittaa tulevansa takaisin koululle ja heittävänsä minut asunnolle. Menen odottamaan häntä johonkin luokkaan ja alan tutkia rikkinäistä kapsäkkiäni.

Maria ilmestyy kuin tyhjästä ja ottaa reppuni olallensa ja harppoo kohti autoa. Hieman saumoista kukkiva ”valkoinen” Mazda on pysäköity siihen missä taksi viimeksi oli. Riuhtaisen rinkan auton takakonttiin ja hyppään pelkääjän paikalle. Aluksi ihmettelen miksi auton kaikki ikkunat ovat auki, mutta pian minulle valkenee Marian selittäessä, että hänen vauvalle kävi autossa ”accident”. Auto löyhkää niin kuvottavalle, että silmäkuoppia polttelee ja nenäkarvat sulavat.

Ajamme samaa reittiä asunnolle kuin taksikin, mutta emme pysähdy ”poistetun” talon kohdalle vaan ajamme kadun toiseen päähän ja pysähdymme. Maria ihmettelee miksei kukaan ole kotona, koska hänelläkään ei ole avaimia. Minä taas ihmettelen, kuinka melkein uusi rinkka voi hajota noin. Menemme salareittiä talon takaa sisälle ja koitamme etsiä katkaisijoita. Ilmeisesti kaikki eteisen, portaikon ja olohuoneen valot ovat palaneet, koska mistään katkaisimesta ei tapahdu mitään. Keittiössä syttyy muutama valo ja vien kamani sinne. Maria lähtee ja jään odottamaan talon omistajaa tuomaan avaimet.

Vartin kuluttua hahmo ilmestyy pimeästä verhon takaa ja meinaan saada slaagin. Hieman pyylevä nainen alkaa kilisytellä avaimiaan ja selitellä jotain aristoteles pappados kelos kikkes juttuja. Pyydän häntä vaihtamaan kielen, mutta kryptiset äänteen vain jatkuvat, joten annan olla. Hän avaa kaikkien huoneiden ovet ja antaa minun valita oman huoneeni. Otan sen mikä on lämpimin eikä niin ruma kuin muut. Mamma ojentaa avaimet ja häipyy yhtä nopeasti kuin tulikin. Isken lämmittimet täysille ja heittäydyn sängylle.